Flunssa tuli ja iski ja teki neidistä niiskuneidin ja laittoi sen vielä viikonloppulepoon. Eipä tuo ihme ole, kun koko viime viikon neidin oma herra oli niiskuna - osat vaihtuivat sitten perjantaina. Kuumetta ei ole ollut, mutta kaksi päivää on mennyt vain levätessä, tehdessä opiskelujuttuja, konettaessa ja pohtiessa maailman menoa. Huomennakin taidan jättää väliin luennot ja vahvistua vielä kotona siinä toivossa, että pääsisin tiistaina pikku hiljaa tositoimiin. Sairastelu on joka tapauksessa minulle melko harvinaista. Viimeksi olen ollut pedin omana viime keväänä, ja tuokin tauti kesti vain pari päivää, vaikka vielä lietsoin sitä menemällä kuumeessa yksin töihin yövuoroon. Syksyllä lentsu meinasi iskeä, mutta väistyi mystisesti. Kiinteästi jonkun kanssa elellessä tautia on vaikea täysin välttää, mikäli tuo toinen sairastuu. Siksi en usko, että olisin voinut tehdä mitään toisin - nyt siis kasvatetaan sitä vastustuskykyä!
Kaksi opiskeluasiaa ovat pohdituttaneet erityisen paljon näin tyhjinä päivinä. Ensimmäinen näistä on opiskelijavaihto. Sähköpostiin tuli tietoa yliopiston kahdenvälisten vaihtokohteiden täydennyshausta, ja tämä sai minut pohtimaan vaihtoon lähtöä entistä tarkemmin. Haaveilin ulkomaista jo lukiossa, ja nyt yliopistossa olen tullut entistä vakuuttuneemmaksi siitä, että tavalla tai toisella tulen kartuttamaan kulttuurista pääomaa joko työskentelemällä tai opiskelemalla ulkomailla. Tietysti vakisuhteessa eleltäessä periodin pituutta ja muutenkin sopivuutta on mietittävä hieman tarkemmin ja harkittava useammalta kannalta: antaako vaihto enemmän kuin se ottaa? Tuleeko jaksosta liian rankka jo pelkän eron vuoksi? Kannattaako asettaa ihmissuhteita koetukselle vain omien haaveiden tai suunnitelmien vuoksi?
Muutaman ystävän kanssa tämä johti keskusteluun ylipäätään siitä, mihin elämässä on vedettävä raja omien suunnitelmien toteuttamisen, omien tekojen ja muiden ihmisten ajattelemisen välillä. Selvää kai on, että jokainen elää aina omaa elämäänsä, asusti toisen ihmisen kanssa tai ei. Päätös yhteiselämästä kuitenkin sisältää myös sitoutumisen tiettyihin sääntöihin ja toisen ihmisen tunteisiin, jotka voivat olla ristiriidassa omien suunnitelmien kanssa. Kyse ei kuitenkaan omalla kohdallani ole minkäänlaisesta tyytymättömyydestä vallitsevaan tilanteeseen, vaan haluni lähteä ulkomaille on paljon vanhempaa ja rakentavampaa perua. En näe ristiriitaa omien haaveiden, uuden kokemisen ja oman henkisen kasvun sekä tyytyväisyyden välillä: minusta ihmisyys on liikkuvaa, kehittymättömyys, pysähtyneisyys tai haluttomaan edetä elämässään taas luonnotonta. Olen aina halunnut kasvaa ihmisenä, oppia ja kokea uutta ja tavoitella jotakin. Tähän mennessä tuo halu ei ole tuonut elämääni kuin hyvää, ja toivonkin, ettei se tule koskaan loukkaamaan muita.
Toinen opiskelupuolella pohdituttanut juttu ovat sivuainevalinnat. Haluan erityisopettajan pätevyyden lisäksi itselleni myös aineenopettajuuspätevyyden (sekä mahdollisesti myös opinto-ohjaajan opinnot aikanaan). Taustalla ovat vuorotelleet niin äidinkieli ja kirjallisuus, liikunta kuin terveystietokin, joista viimeisimpään jo luulin päätyneeni. Nyt kuitenkin olen entistä varmempi siitä, että jo hylkäämäni suomen kieli ja kirjallisuus saattavat sittenkin olla se vaihtoehto. Jälkimmäisen opiskelu tosin vie paljon aikaa, joten tänä kevään kenties suuntaan suomen kielen sivuainekokeisiin. Saa nähdä, mitä ensi vuosi tuo - joskus vannoin, etten kirjallisuuden pariin ammatillisessa mielessä aio, mutta ehkä olen sittenkin joskus se ihan virallisesti kielipoliisi ja humanistiopettajakin nykyisen pääaineeni ohella. Konkreettisesti tänään olen ryydittänyt tätä ammatti-identiteettiäni ahmimalla ystävältä lainattua Brontën Kotiopettajattaren romaania. Sivulle 80 asti kesti, ennen kuin teos tempasi mukaansa. Vaan on se aina yhtä hieno tunne.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti