Tammikuu kuluu kuin siivillä ja on kohta ohi. Minulle se tarkoittaa paitsi kevään ja kesän tuloa ihan konkreettisestikin (tänäinen sää ainakin Pirkanmaalla näet antoi viitteitä ensin mainitusta!) myös käytännön seikkoja, kuten esimerkiksi työ- ja opiskelupaikkojen hakua.
Jo pidemmän aikaa ainakin minua on jyrsinyt se, että työnhakuun ei tässä maassa anneta nuorisolla juuri minkäänlaista opastusta. Itse olen muun muassa kehitellyt CV:ni mallin englannin kurssien jostakin kurssityöstä, jolla ei varsinaisesti edes ole yhteyttä juuri muuhun kuin nimenomaan englannin kielen oppimiseen. Netti onneksi tarjoaa edes jonkinlaisia malleja itse hakemusten laatimiseen, mutta koulutuksen puolelta niitä on turha odotella. En koko kouluaikanani ole saanut työnhakuun minkäänlaista ohjausta, vaikka opinto-ohjaajan vastuulla tämän luullakseni pitäisi olla. Huvittavinta on se, että monia paljon hyödyttömämpiä aiheita kyllä on käsitelty vuodesta toiseen intensiteetillä, jonka luulisi kyllästyttävän jo kiinnostuneintakin.
Itse opintojen ohjaus ei sekään suoranaisesti loista, vaikka asialle on tosiaan omistettu ihan koulutuksen saaneita henkilöitä joka oppilaitoksessa. Meille tämän vuoden antia ovat olleet muutamat oppilaitosten esittelijät sekä syksyllä pidetty vapaaehtoinen ohjaustunti, joka ei kyllä saattanut takuuvarmasti ketään hullu hurskaammaksi oppilaitosten ja alojen suhteen. Itse asiaakaan ei juuri käsitelty, ja vaikka olisikin, ohjaajalla itsellään ei olisi ollut riittäviä tietoja kenenkään opastamiseen. Kaikki tieto on etsittävä itse, mikä ei kyllä minulle oikeastaan ole ongelma laisinkaan, sillä koen silloin hallitsevani itse kaiken ja voivani luottaa löytämääni tietoon. Ikävää onkin se, että suurimmalla osalla saman opintovuoden opiskelijoista ei ole aavistustakaan edes mahdollisista vaihtoehdoista saati kykyä ottaa selvää niiden vaatimasta hakuprosessista. Tässä kohtaa moni jääkin takuuvarmasti tyhjän päälle eikä sovi ihmetellä, miksi ikäluokista yhä suurempi osa jää ilman opiskelupaikkaa. Vaikka hakupaperit ehtisikin lähettää, valmistautuminen jää heikoksi ja tulos ei varmasti ole sitä, mitä se voisi olla.
En tiedä, miksi Suomen lukioiden opinto-ohjauksen taso on näin heikko. Olen todennut saman ilmiön useita kertoja myös useiden tuttavieni kanssa. Onko kaikki lähtöisin jo koulutuksesta vai ohjaajien liiallisesta työmäärästä? Mitä oikeastaan kuuluu opinto-ohjaajien työnkuvaan?
Tästä on hyvä siirtyä muihin asioihin. Lumikerroksen ja kauniin sään myötä iskivät pakkaset ja tänään myös liukkaus. Juoksemista en uskaltanut ajatellakaan, vaikka eipä se olisi muutenkaan kipuilevan lonkkani takia juuri nyt onnistunut. Päivästä tuli siis lihaskuntopainotteinen. Pohjalle kuitenkin tein parinkymmenen minuutin vauhdikkaan kotiliikesarjan, ja sain sykkeeni kohoamaan ihan mukaviin lukemiin. Muuten harjoittelu on lähtenyt jotenkuten vauhtiin, vaikka aivan terveeksi en itseäni tunne valitettavasti vieläkään. Erityisesti tuo pitkien kävely- ja juoksulenkkien ärsyttämä lonkka on vähän harmillinen, vaikka tiedän, ettei kyse ole mistään kovin vakavasta vaivasta.
Nyt heittäydyn ihan tietoisesti omaksi filosofiseksi itsekseni. Yleisemmin on huomattavaa se, miten miellyttäväksi todellakin koen elämäni näinä hetkinä. Tällaista asiaa ei oikeastaan tule kovin usein miettineeksi - ehkä juuri siinä syy ihmisten helposti äityvälle tyytymättömyydelle. Hyvä olo on todellakin neutraalia. Minä voin myöntää, että nautin aika monesta asiasta elämässäni - tai, itse asiassa ilmaisu on aika harhaanjohtava. Koen oikeastaan useat seikat elämässäni tällä hetkellä suorastaan suurenmoisiksi. Kaikki tuntuu olevan tasapainossa. Opiskelu tuntuu rasittavan juuri sopivasti, olen sen suhteen luottavainen ja jo melkein odotan haasteita. Omassa elämässäni on nyt kiinnostuksenkohteita, jotka vain parantavat oloa ihan konkreettisestikin. Olen kuitenkin kohtalaisen terve ja tyytyväisempi omaan itseeni kuin ehkä koskaan aiemmin. Yksityiselämä on muutenkin niin tasapainossa kuin olla ja voi, ja tuottaa minulle suurta onnea (sitä sanaa uskallan käyttää nimenomaan tässä yhteydessä).
On paljon pieniä asioita, jotka täydentävät tätä kuviota, ja ne pienet asiat, jotka ovat ikäviä (vaikkapa lonkkakipu tai ikävät velvollisuudet), eivät tunnu kovin merkityksellisiltä. Tätä tasapainoa on oikeastaan kestänyt jo melko kauan, ja se tuntuu koko ajan parantuneen. Mitä tyytyväisempi olen, sitä tyytyväisemmin osaan suhtautua asioihin: pienet kolaukset tai vaatimukset eivät onnistu järkyttämään maailmaa juuri millään lailla. Oikeastaan ainoa, mitä kaipaan, on se henkinen kehitys, mitä tunteiden ääripäät mukanaan tuovat. Niinä hetkinä, kun olen voinut huonosti, olen ymmärtänyt enemmän asioita itsestäni ja maailmasta kuin muina hetkinä. Tällä hetkellä ristiriitaisuudet puuttuvat, ja se johtaa automaattisesti tietynlaiseen henkiseen laiskistumiseen. Sitä vastaan taisteleminen on ehkä suurin haaste, minulle.
