Kevään ensimmäinen posti

Sieltä se kevät vain tuli. Ensimmäistä kertaa se tuli äkkiarvaamatta. Yleensä olen haaveillut maaliskuun ensimmäisestä päivästä ja kauan ennen sen tuloa, ja totuus on ollut, että ensimmäinen kevättä millään tavalla muistuttava vilaus saadaan vasta huhtikuun puolella. Esimerkiksi viime vuonna maaliskuussa oli kylmää ja satoi räntää, samoin huhtikuussa. Nytkin on toki satanut räntää, mutta lumet ovat yhtä kaikki poissa, ja viikonlopuksikin luvattiin kymmenisen astetta lämmintä.

Syy siihen, että kevät tuntuu vain tulleen, lienee elämäntilanteessani. Työvuorojen ja kirjoituksiinluvun yhdistäminen osoittautui (kuten toki osasin arvioida) kohtuullisen rankaksi. Jos olisin todella halunnut panostaa, olisin varmasti stressannut kovastikin. Nyt kuitenkin selvisin vain sillä, että olen väsynyt ja tuntuu, ettei rentoutumisesta tule oikein mitään, mutta kummoisempaa paniikkia ei sentään kehittynyt missään vaiheessa. Ruotsin ja saksan kielen kokeet ovat vielä jäljellä, mutta niihin valmistautuminen olikin jo alussa paremmalla tolalla kuin jo selvitettyjen historian ja matematiikan. Näiden kahden kanssa kävikin niin, että historia meni lukuaikaan suhteutettuna omasta mielestäni ihan mukavasti, ja matematiikka ehkä jonkin verran alkuperäistä tasoa heikommin (jonka ymmärtää, koska en ehtinyt juurikaan laskea ennen koetta). Asialla ei kuitenkaan sikäli ole väliä, että matematiikka on minulle ylimääräinen aine ja kaiken lisäksi käytännön hakujen kannalta suhteellisen merkityksetönkin. Tietysti itseäni perfektionistina harmittaa, kun sitä e:tä tai l:ää ei papereihin tule, mutta väliäkö tuolla loppujen lopuksi. Ehkä on toisaalta positiivista osata suhtautua johonkin kerrankin vähemmän kokonaisvaltaisesti ja priorisoida asioita eri tavalla kuin aikaisemmin. Kaikessa ei tarvitse pelkän ylpeyden ja täydellisyyden tavoittelun vuoksi näyttää pärjäävänsä, sillä se perustuu aina sille, mitä muut itsestä ajattelevat. Idealistiseltahan se toki kuulostaa, mutta puhtaimmillaanhan tällaisten asioiden arvo on juuri henkilölle itselleen. Mikäli hän ei koe niiden merkitsevän (vaikka ne yleisesti arvioiden olisivat _maailman_tärkeimpiä_ asioita), niiden ei voida oikeastaan ajatellakaan merkitsevän mitään. Kuka muu voisi olla elämänsä subjekti kuin ihminen itse?

Noin kevyestä aiheesta saatiin aikaiseksi pari filosofistakin lausetta, ja tästä voitaisiinkin jatkaa arkisempiin aihepiireihin. Aloitin kuntosaliharjoittelun tämän viikon maanantaina, kun nyt pahimmista kirjoitushässäköistäkin päästiin. Tarkoituksena on harjoitella noin kolme kertaa viikossa kaksijakoisella ohjelmalla ja pitää mukana sitten noin kolme aerobista (pari lenkkiä + ehkä jotain muuta). Tavoite on taaskin ehkä hieman kunnianhimoinen ottaen huomioon sen, että huhtikuun alusta alkavat kaiken maailman muut järjestelyt (autokoulu, yo-juhlat ja pääsykokeet vain muutamia esimerkkejä mainitakseni). Mitään stressiä en silti tahdo tästäkään ottaa, vaan eteenpäin mennään oman olon mukaan, rauhassa, kummempia kiirehtimättä. Onhan tässä elämä aikaa. Harjoittelusta tekee helpompaa se, että motivaatio on sentään korkealla erityisesti näin kirjoitustauon jälkeen. Ainakin maanantain jälkeen rinta- ja olkapäälihakset ovat olleet sen verran jökissä, että ainakin jotain on huomannut tehneensä.

Muuten elämässä kaikki onkin edelleen mallillaan. Olo on kuitenkin väsymystä lukuun ottamatta hyvä ja asiat järjestyksessä. On hienoa, ettei taloudesta tarvitse nyt pahemmin huolehtia. Se, jos mikä, on parasta töiden tekemisessä, vaikka rankkaa välillä olisikin. Nyt siirtymävaiheesta eroon päästyäni myös viihtyminen on parantunut - nyt jo tietää, mitä pitää tehdä ja miten, jotta asiat sujuvat. Pienet asiat saavat muuten arkielämässä entistäkin suuremmat merkityksen. Tällä hetkellä iloitsen siitä, että tänään on vapaapäivä, ja mieheltä saamastani Bowien Buddha of Suburbia -albumista, joka on miltei jokaisen Bowie-diggarin himoitsema kohde. :) Parasta pitkään aikaan on myös ollut nukkua kaksi yötä kunnolla. Nämä ovat sellaisia asioita, joita on jo itsessäänkin hienoa arvostaa.