But what ever lies behind the door / There is nothing much to do

Nyt on sitten ne flunssat suunnilleen (toivottavasti) sairastettu. Mainitusta syystä ei juuri tehnyt mieli keskittyä koneella olemiseenkaan, ja kouluvelvollisuudetkin työllistivät. Puhtaalta pöydältä uusin eväin siis.

Heti ensimmäisenä on muistutettava kaikkia David Bowien 60-vuotissyntymäpäivästä. (Otsikko on tällä kertaa laina Davidin My Death -coverista. Alkuperäinen teksti ja esityshän on ranskalaisen Jacques Brelin - kyllä vain, saman tyypin, joka teki sen alkuperäisen version suuresta Seasons in the Sun -hitistä 60-luvulla. Mainittakoon, että hitin käännöksen englannin kieleen teki Rod KcKuen. My Death onkin sitten tyyliltään huomattavasti melankolisempi, joskin tekstithän ovat kummatkin tragiikkaa puhtaimmillaan.) Vaikka Bowie-kaudet ovat tulleet, menneet ja muutenkin vaihdelleet, fanius ei ole kolmen vuoden aikana kadonnut mihinkään. Muutenkin voisi väittää kyseisen herrasmiehen ja hänen musiikkinsa näytelleen niin suurta osaa minun identiteettini kehityksessä, että kaikenlainen asian vähättely olisi suoranainen rikos.

Näinä heikompinakin ihailun kausina on siis vähintä, että asettaudun rauhassa kuuntelemaan ja kunnioittamaan herran albumeja. Tällä hetkellä soittimessa on kasari-Bowieta: Tonight (1984), tuo Tina Turnerin kanssa yhteistyönä tehdyn nimikappaleen siivittämä reggae-mikälie-(monienmielestärimanalitus)-lätty. Itse kyllä pidän osaa levyn kipaleista suorastaan loistavina tai ainakin siedettävinä, joskaan toinenkaan saman aikakauden kiekko, Never Let Me Down (1987) ei koskaan tuottanut minulle mainittavia vaikeuksia. Kumpikaan ei yllä lähellekään kymmenen kärkeä, mutta eipä kyse olisikaan maailmankaikkeuden parhaasta artistista, jolleivät myös huonommat tuotokset saavuttaisi sitä "kuunneltavaa" -statusta.

Kun asiasta nyt alettiin keskustella, on toki sitten valotettava hieman sitä tuotannon parasta osiotakin. Ziggy Stardust -klassikko (1972) ei minulla alkuihastuksen jälkeen milloinkaan sijoittunut aivan kärkeen, vaikka sisältääkin tasaisen hyvää materiaalia. Sen sijaan vuodesta 1974 vuoteen 1980 mies kykeni sellaiseen populaaritaiteen tasoon, joka on saanut minut polvilleni ja ehkä kontalleenkin. Diamond Dogs oli maaginen kokemus jo heti toisesta kuuntelukerrasta lähtien. (Kaikki musiikkia aktiivisesti kuunnelleet lienevät yhtä mieltä siitä, että ensimmäinen kuuntelukerta harvemmin sytyttää, vaikka kyseessä olisi se oman tulevaisuuden mullistava teos.) Diamond Dogsin lisäksi yhtenä aikana minua tuntui pitävän henkisesti elossa 1977 julkaistu Low. Kolmantena kovimmassa kärjessä luulisin olevan joko Station to Stationin (1976) tai vähän aikaisemmin julkaistun Aladdin Sanen (1973). Jälkimmäisessä tosin häiritsee hieman sen epätasaisuus. Raskaimmat kappaleet kun eivät aina jaksa viehättää toivotulla tavalla. Kolmen parhaan jälkeistä järjestystä on turha setviä, sillä sitä en osaa mitenkään tehdä. Ja jääköönkin tekemättä. Tärkein on kokonaisarvostuksen määrä, joka on sanalla ilmaisten suuri. Tässä vielä kunnioitukseksi niille, joita kiinnostaa, linkki Bowien BBC:n haastatteluun. Ja osoite on siis http://www.pakkotoisto.com/vbulletin/showthread.php?t=20144 . Jos muuten kiinnostus DB:tä kohtaan heräsi tai on jo hyvässä nousussa, suosittelen suomenkielisellä DB-foorumilla pistäytymistä.

Sitten muihin asioihin, ennen kuin merkintä venyy valovuosien mittaiseksi. Tänään siis, kuten mainitsin, flunssan jotenkuten voittaneena uskaltauduin jo pitkälle 80 minuutin kävelylenkille. Jatkossa olisi tarkoituksena juosta samainen tai ainakin samankestoinen lenkki. Tänään uskalsin lönkötellä vain hieman alhaisilla sykkeillä alamäessä, sillä en halunnut suurta hengästystä enkä varsinkaan hikeä pilaamaan tervehtymistä. Keskisyke lenkillä oli noin 111 ja maksimissaan onnistuin kohottamaan sen lenkin lopun ylämäessä 140:n tietämille. Muutoin tuntui hyvältä. Viimeinkin myös vasen jalka suostui toimimaan joustavasti, siis normaalisti. Epäilen siinä olleiden kramppien johtuvan etummaisen lihasaition ahtaudesta. Tästä siis luin pakkotoito.comin kestävyysharjoitteluosion keskustelusta. Säären etuosan lihaksen lihaskalvot ovat siis liian ahtaat, jolloin veri ei kierrä kunnolla ja syntyy puutumisen tunnetta sekä kramppeja. Lihas, joka on ongelmana, on nimeltään Tibialis Anterior. Sen kehittämiseen täytyy nyt käyttää enemmän aikaa. Jollei fysioterapeutille tai hierojalle mieli, taitavat venyttely ja lihaskuntoharjoittelu olla ainoita vaihtoehtoja. Jos palataan sairaskertomukseen, myös oikean kantapään lievä tulehdus tai mikä ikinä olikaan vaikuttaisi sietävän tärähdyksiä. Tänään se tuntui välillä väsyneeltä, muttei kipuillut.

Jos jotain vielä pitää mainita, liikunnan jälkeen elimistökin ilmeisesti huomasi viiden päivän taukonsa: minulle tuli valtava nälkä! Sen lääkitsemiseen on sitten mennytkin koko tähänastinen ilta.