Viikko vierähti huitaisemalla, ja sen sisään mahtui todellakin monta tapahtumaa ja mielialaa. Ensiksikin menin ja ostin uutukaisen pyörän, joten nyt polkemaan pääsee oikein toden teolla. Tai siis pääsisi, jos säät olisivat vähänkään suotuisia. Keski-Suomessa loppuviikko näyttää joka päivälle lumisadetta, ja plussan ja pakkasasteiden vuorotellessan hurmaavan lumipilven alle kätkeytyy pyöräilijän kannalta melko hengenvaarallisia jäälipareita, -uria ja peilikenttiä sekä muuta mukavaa sekä turvallista.
Tämän saatoin kokea heti maanantaina toista koeajoa suorittaessani. Olen ehkä joskus aiemminkin maininnut, että suuri osa jalankulkijoista on pyöräilijälle myrkkyä, sillä olen pelastautunut em. aiheuttamista läheltä piti -tilanteista jo melkein liian monta kertaa. Jalankulkijoissa sinänsä ei ole muuta vikaa kuin että heitä eivät kiinnosta liikennesäännöt (huomio: ei suurin osa pyöräilijöistäkään noita sääntöjä noudata!), vaan linjoja valitaan miten sattuu, tallustellaan missä sattuu ja tehdään älyttömiä liikkeitä. Ymmärrän kyllä, että kävellessä turvallisuudentunne on niin suuri, ettei välttämättä tule ajatelleeksi, että sinne taakse ja sivuille pitäisi oikeasti katsoa myös jalkakäytävän risteyksissä, mutta kun toisesta suunnasta tulevalla onkin vauhtia pahimmillaan se 30 km/h, tilanne onkin oikeasti vähän toinen. Pahinta on todellakin arvaamattomuus - vaihdetaan yhtäkkiä puolta katsomatta, onko joku kenties kohta tulossa kohdalle ja seurauksena hypätään suoraan mahdollisen fillaristi eteen.
Palatakseni maanantaihin, jalkakäytävää oli poikittain ylittämässä vanhahko mies. Ongelmana oli se, ettei hän vaikuttanut ainakaan päällisin puolin olevan mitenkään tietoinen muusta liikenteestä, joten aloin epäillä, josko hän sen tietoisemmaksi tuleekaan, kun olen lähempänä. Uuden kaikki-tänne-nyt -jarruisen pyöräni kanssa rutistin tietysti reaktionomaisesti kahvan tappiin asti, ja pyörä käyttäytyi liukkaalla ja uraisella tiellä niin kuin odottaa saattaa: pyörähti lähes ympäri, minkä seurauksena minä tyyskähdin suoraan poskelleni. Pappa ei ainakaan ilmaissut huomaavansa leviämistäni mitenkään vaan jatkoi matkaansa tyynen rauhallisesti minun jäädessäni keräilemään itseäni keskeltä risteystä. Lievähkön aivotärähdyksen taisin saada - päätä näet särki pari päivää melko tasaisesti - ja toinen puoli poskesta turposi aarin kokoiseksi, mutta muuten taidettiin selvitä säikähdyksellä. Mitä taas voimme todeta tästä? Liikenne vaatii liukkaalla - ja varsinkin vieraan ajoneuvon kanssa - ekstrahifiä varovaisuutta.
Samaisena maanantaina kuitenkin kompuroin tekemään jalkatreeniä, minkä fiksuudesta en voi olla varma, mutta toisaalta treeni meni hyvin: tein etukyykyssä jo pari kakkosta 40 kilolla ja jalat ottivat itseensä, mutteivät kipeytyneet. Itse asiassa treenasin nyt sunnuntaista lähtien neljänä päivänä peräkkäin raskaasti, sillä tänään aion lähteä sukuloimaan ja kaveroimaan muille paikkakunnille, ja loppuviikko onkin täten täysin keventelyä (kävelyä ja venyttelyä). Ehkä kaksijakoinen alkaa purra, sillä siitä huolimatta, että joka päivä olen tehnyt paljon raskaita sarjoja ja joitakin niistä aivan loppuun asti, olo ei tunnu mitenkään erityisen kärsineeltä tai lihakset totaalisen aroilta. Taannoisen ylirasitustilan vuoksi tauko tulee silti mielestäni tarpeeseen. Tästä treenikierrosta jäi käteen paljon hyvää: etukyykkyennätysten lisäksi huimasti nousseet kulmasoutupainot (18 kilolla siedettäviä kuutosia), parantunut ja tehokas sjmv-tekniikka (pohjasta asti 60 kilolla kuutosia), ennätykset myös smith-kyykyssä ja valtavan hyvä fiilis harjoittelusta ylipäätään.
Tiistaista vielä sen verran, että kävin ensimmäistä kertaa elämässäni myös verenluovutuksessa SPR:n veripalvelun Jyväskylän toimistolla. Etukäteen pelkäsin, että alhaisen puoleen kääntyvillä verenpaineilla olisin saattanut huojuilla menetyksestä, mutta olo oli koko ajan hyvä, ei sattunut eikä mitään muutakaan. Sain lisäksi hienon kauppakassin, avaimenperän ja pinssin - nyt siis kaikki ennen luovuttamattomat edes noiden porkkanoiden nojalla kättä ojentamaan!
Ai niin, ja pyörästä vielä. Uusi malli on siis Tunturi X220, cityhybridi, 24 vaihdetta ja jousitettu etuhaarukka. En oikeasti halunnut mitään satavaihteista pyörää, mutta viime vuoden mallistosta sain tämän mukavalta tuntuneen ajokin kohtuuedullisesti, ja paljon kauniimpi se mielestäni on kuin mummomallin Tunturit tänä päivänä. Toisekseen Jyväskylän maastoissa ja useita kymmeniä kilometrejä viikossa ajettaessa vaihteille ja muuntuvuudellekin on käyttöä. Hyvää kuvaa en fillarista nyt löydä, mutta tässä X220:n isosisko X320 (lähde) , joka näyttää melkein identtiseltä. Eroa taitaa olla lähinnä jarrujen ja vaihteiston laadussa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti