Viime viikolla olin kuuntelemassa psykologian perusopintojen persoonallisuuspsykologian osa-alueeseen kuuluvaa luentoa. Luennoitsijana oli Helsingin yliopiston professori Liisa Keltikangas-Järvinen, jonka esiintymistapa ei takuulla jättänyt ketään kylmäksi ja sai monen pinttyneenkin opiskelijan pohtimaan uudestaan monia perinnöllisyyteen ja psyykkisiin ominaisuuksiin liittyviä ilmiöitä. Se, mikä nyt vaikuttaa psykologian alalla, ovat molekyylitutkimusten näytöt ihmisen temperamenttiin vaikuttavista geneettisistä tekijöitä ja ympäristön vaikutuksista geenien toimivuuteen tai ei-toimivuuteen. Minun kohdallani luento lähinnä korjasi yksinkertaistettuja ja absurdejakin "ihminen on n-prosenttisesti ympäristön/perimän tuotetta" -väitteitä, mutta ennen kaikkea sai pohtimaan uudelleen omaa minuutta ja sen perustaa.
Keltikangas-Järvisen siteeraamien tutkimusten mukaan ominaisuuksia, jotka palautuvat suorimmin perintötekijöihin ja vaikuttavat ihmisen elämään läpi elämän, ovat reagointitavat tai ylipäätään ilmiasu sille, miten ihminen tekee mitä tekee. Faktoreita ovat sosiaalisuus: se, miten aktiivisesti ihminen hakeutuu seuraan ja toimii siinä; itsesäätely; emotionaalinen/reaktioherkkyys (herkkyys ympäristötekijöille, reagoivuus) sekä aktiivisuus eli ihmisen luontainen tahti tai tyyli toimia.
Melko helposti sekoittaa ihmisen pohjimmaisia piirteitä tapoihin, tottumuksiin, arvoihin ja päämääriin tai kulttuurisiin tekijöihin - eihän tuo mikään ihme olekaan, kun ajattelee yksilön toiminnan kokonaisvaltaisuutta. Minua kuitenkin kiinnostaa esimerkiksi itsessäni nimenomaan se, millainen olen esimerkiksi noiden neljän faktorin suhteen. Ne, jotka minut tuntevat, tietävät, etten ole pätkääkään flegmaattinen. Fyysisesti en sähellä ja liikkeet ovat melko rauhallisia ja suoraviivaisia, mutta pääni sisällä käy kohina, joka välillä suorastaan syöksähtää kaikkien läsnäolijoidenkin vaivaksi ja iloksi. Jos aktiivisuustaso siis nähdään pelkästään fyysisenä ilmiönä, minua voisi kai kuvata passiiviseksi. Enpä tiedä? Lapsena olin kaiketi helppo, rauhallinen ja positiivinen lapsi. Pidin aikuisten seurasta ja tarkkailusta, viihdyin hiljaa ja hyvin myös omissa oloissani. Tästä olenkin satavarma: sosiaalinen en ole ollenkaan. En nauti ryhmätuokioista enkä illanvietoista paitsi tarkkaan valikoitujen ja intressejäni vastaavien henkilöiden seurassa. Jostain syystä minulla on paljon tuttuja, mutta koen tärkeimmäksi vain ne muutamat hyvät ystävät ja läheiset, joiden kanssa kykenen siirtymään arkitasoa syvällisempiinkin sfääreihin. Viihdyn parhaiten kotona mielenkiintojani tutkien - näin on ollut aina.
Emootioherkkyys on ehkä kaikkein kiinnostavin osa-alue, sillä se saa pohtimaan, millainen olisin, jos ympäristö olisi ollut kaoottinen. Olisinko murtunut vai kestänyt? Olisinko nyt psyykkisesti sairas vai olisinko kääntänyt kelkkani omin voimin ilman muiden apua mahdollisesti eri suuntaan kuin ympäristöni? On mielenkiintoista tietää, että jotkut ihmiset voivat sairastua psyykkisesti tai murtua, vaikka ympäristöolosuhteet olisivat olleet hyvät ja lämpimät. Tämä selittää sen, miksi samasta perheestä tulee erilaisia lapsia ja miksi pelkkä perhe ei koskaan ennusta ihmisen tulevaisuudenkehitystä (vaikka siihen paljon vaikuttaakin).
Yksi mielenkiintoinen pointti asiassa on myös tiedon käyttäminen suhteessa lähimmäisiin ihmisiin. Jotkut ominaisuudet heissä voi nähdä aivan eri tavalla, kun ymmärtää, että ne eivät ole mitenkään pelkän tietoisen ajattelun tai kognitiivisen toiminnan tuotetta vaan heidän sisintä ydintään, temperamenttia. Se, miksi joku ei koskaan opi aamuvirkuksi tai janoaa äärimmäistä jännitystä voi palautua persoonallisuuden pohjimmaiseen kerrokseen, geeniperimään. En tiedä, onko kukaan muu samaa mieltä, mutta minusta tämä helpottaa näiden ominaisuuksien hyväksymistä ja ymmärtämistä läheisissä. Ehkä se voi jopa lisätä rakkautta niitä parhaita ominaisuuksia kohtaan.
Melko helposti sekoittaa ihmisen pohjimmaisia piirteitä tapoihin, tottumuksiin, arvoihin ja päämääriin tai kulttuurisiin tekijöihin - eihän tuo mikään ihme olekaan, kun ajattelee yksilön toiminnan kokonaisvaltaisuutta. Minua kuitenkin kiinnostaa esimerkiksi itsessäni nimenomaan se, millainen olen esimerkiksi noiden neljän faktorin suhteen. Ne, jotka minut tuntevat, tietävät, etten ole pätkääkään flegmaattinen. Fyysisesti en sähellä ja liikkeet ovat melko rauhallisia ja suoraviivaisia, mutta pääni sisällä käy kohina, joka välillä suorastaan syöksähtää kaikkien läsnäolijoidenkin vaivaksi ja iloksi. Jos aktiivisuustaso siis nähdään pelkästään fyysisenä ilmiönä, minua voisi kai kuvata passiiviseksi. Enpä tiedä? Lapsena olin kaiketi helppo, rauhallinen ja positiivinen lapsi. Pidin aikuisten seurasta ja tarkkailusta, viihdyin hiljaa ja hyvin myös omissa oloissani. Tästä olenkin satavarma: sosiaalinen en ole ollenkaan. En nauti ryhmätuokioista enkä illanvietoista paitsi tarkkaan valikoitujen ja intressejäni vastaavien henkilöiden seurassa. Jostain syystä minulla on paljon tuttuja, mutta koen tärkeimmäksi vain ne muutamat hyvät ystävät ja läheiset, joiden kanssa kykenen siirtymään arkitasoa syvällisempiinkin sfääreihin. Viihdyn parhaiten kotona mielenkiintojani tutkien - näin on ollut aina.
Emootioherkkyys on ehkä kaikkein kiinnostavin osa-alue, sillä se saa pohtimaan, millainen olisin, jos ympäristö olisi ollut kaoottinen. Olisinko murtunut vai kestänyt? Olisinko nyt psyykkisesti sairas vai olisinko kääntänyt kelkkani omin voimin ilman muiden apua mahdollisesti eri suuntaan kuin ympäristöni? On mielenkiintoista tietää, että jotkut ihmiset voivat sairastua psyykkisesti tai murtua, vaikka ympäristöolosuhteet olisivat olleet hyvät ja lämpimät. Tämä selittää sen, miksi samasta perheestä tulee erilaisia lapsia ja miksi pelkkä perhe ei koskaan ennusta ihmisen tulevaisuudenkehitystä (vaikka siihen paljon vaikuttaakin).
Yksi mielenkiintoinen pointti asiassa on myös tiedon käyttäminen suhteessa lähimmäisiin ihmisiin. Jotkut ominaisuudet heissä voi nähdä aivan eri tavalla, kun ymmärtää, että ne eivät ole mitenkään pelkän tietoisen ajattelun tai kognitiivisen toiminnan tuotetta vaan heidän sisintä ydintään, temperamenttia. Se, miksi joku ei koskaan opi aamuvirkuksi tai janoaa äärimmäistä jännitystä voi palautua persoonallisuuden pohjimmaiseen kerrokseen, geeniperimään. En tiedä, onko kukaan muu samaa mieltä, mutta minusta tämä helpottaa näiden ominaisuuksien hyväksymistä ja ymmärtämistä läheisissä. Ehkä se voi jopa lisätä rakkautta niitä parhaita ominaisuuksia kohtaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti